Synnytyskertomus

Mä ajattelin koko raskausajan, että tyyppi syntyis hyvissä ajoin ennen laskettua ennenaikaisista supistuksista johtuen. Mähän olin tosiaan koko loppuraskauden sairaslomalla supistusten ja fyysisesti raskaan työn takia, ei haluttu ottaa sitä riskiä et alkais tapahtumaan ja "tilanne kypsymään" liian aikasin. Kuinkas kävikään, me mentiin kahdeksan päivää lasketusta yli!

Viimeinen mahakuva 17.9.19 / rv 41+0

* * * 

16.9. Maanantaina aamulla pienen kävelylenkin jälkeen mulla irtos limatulppaa. Ei menny kauaa niin tuli muutama napakka supistus aamupäivän aikana. Yritin saada supistuksia aikaan olemalla mahdollisimman paljon jaloillani ja pomppimalla jumppapallon päällä. Ei supistuksen supistusta aamupäivän jälkeen.

Heräsin ma-ti välisenä yönä siihen, kun supisti jo vähän kovempaa. Parin tunnin ajan supisti 10min välein ja makuuasennossa oleminen oli tukalaa. 

17.9. tiistaina lähdin aamuysiksi ripsihuoltoon ja olo oli jotenkin ihmeen seesteinen. Koko päivän oli tosi rauhallinen olo ja hyvä fiilis. Liitoskivut ei ollu niin pahana ja oleminen oli jotenki helpompaa. Supistuksia ei tullu koko päivänä paria enempää. Tasaista menkkajomottelua oli, mut sitä oli ollut jo useampana päivänä. Raskausviikkoja oli kasassa tasan 41.

18.9. keskiviikkona heräsin aamulla puol kasilta siihen, kun supisti. Lapset teki just lähtöä kouluun ja aloin kellottamaan supistuksia. Niitä tuli 10min välein 2,5tuntia ja sitten loppuivat taas. Jotenki oli sellanen fiilis, että lähtö tulee ihan pian ja nukuin päikkärit varmuuden vuoksi.

Supistukset alkoivat taas iltapäivällä puoli neljän aikaan ja niitä tuli jo kipeämmin vaihtelevasti 2-8 minuutin välein. Pärjäsin kotona hyvin jumppapallolla pomppiessa ja välillä kävin kuumassa suihkussa. 

Hälytin miehen kotiin ja soitin synnärille kuudelta "ihan vaan varmuuden vuoksi" ja sieltä pyydettiin käymään. Puhelimessa vielä naureskelin kun en tosiaan tiedä milloin pitää lähteä, kun pärjään supistusten kanssa ihan hyvin vielä kotonakin (lähinnä läheiset pakotti lähtemään, haha). Miehellekin sanoin et ihan turha reissu ja meidät käännytetään kotiin takas. 

Autossa oli kamala istua, kun piti olla ihan paikoillaan. Silloin supistuksia tuli jo parin minuutin ajan koko ajan. Autolta synnärin oville nojailin vähän väliä kaikkeen mistä vaan sai tukea ja synnytysosaston aulassa purskahdin itkuun, kun näin vastasyntyneen ja tajusin et me saadaan ihan kohta oma tyyppi syliin. 

Synnärillä oltiin vähän ennen puolta kasia ja sisätutkimuksessa selvisi, että oon jo 6-7cm auki, "melkein jo 8cm". Olin ihan yllättyny! Tilanne oli näin hyvä eikä mua ees sattunut vielä kovin pahasti.

Sain sairaalavaatteet ja siirryttiin saliin. Salissa sain heti ilokaasumaskin ja olin seisaaltani, sänkyyn en suostunu ennen ku oli ihan pakko.

Sanoin haluavani ponnistusvaiheeseen jotain muuta puudutetta ja päädyttiin spinaaliin. Ennen ysiä anestesialääkäri tuli laittamaan sen ja silloin tais äänentaso nousta ja muutama kirosana tulla, kun piti maata paikoillaan - supistuksetkin tuntui voimistuvan heti kun jouduin menemään sänkyyn makaamaan. 

Ysin jälkeen kohdunsuu oli kokonaan auki, mutta en saanut alkaa vielä ponnistamaan. Lapsivesi ei ollut mennyt ja vauva oli tosi ylhäällä.

Hetkeä myöhemmin mua alkoi ponnistuttamaan ihan kamalasti ja kätilö päätti puhkaista kalvot. Ponnistamisen tarve vaan paheni ja kympiltä sain luvan alkaa ponnistamaan.

Huusin, karjuin, kiroilin - olin oikee unelmasynnyttäjä. 😁 Tuntui, että ponnistan turhaan eikä homma etene mihinkään. Aina kun olin saanut ponnistettua vauvaa vähän alemmas niin pikkutyyppi päätti siirtyä takas ylemmäs. Kokeiltiin ensin kyljellään, sitten puoli-istuvassa ja kätilö ehdotti takaisin kyljelleen menoa. 

Puolen tunnin kiroilun ja ähisemisen jälkeen täydellinen pikkutyyppi syntyi klo 22.35 - vihdoinkin! 🖤

Ponnistusvaihe kuulema pitkittyi sen takia, koska napanuora oli todella lyhyt. Tän takia en saanut vauvaa heti rinnalle asti vaan alamahan päälle. 

Sain sylitellä tyyppiä ihan rauhassa, syötiin miehen kanssa iltapalaa ja oltiin vaan. Joskus yhden aikoihin meijät vauvan kanssa kärrättiin pyörätuolilla vuodeosastolle, jossa kerroin saman tien toiveen aikaisesta kotiutumisesta.

Ensimmäinen yhteinen yö meni valvoessa, tuijotin oikeastaan koko yön tyyppiä ja olin vaan niin onnellinen. Tyyppi oli rinnalla koko yön.

Aamulla mun paras ystävä/tyypin kummitäti tuli moikkaamaan meitä sairaalaan. Kukaan muu ei ehtinyt, koska me päästiin kotiutumaan jo 14 tunnin iässä.

Tää kolmas synnytys oli ehdottomasti helpoin kipujen kannalta. Ponnistusvaihe oli synnytyksen rankin vaihe, kun spinaalin teho lakkasi ja ponnistamisesta ei meinannut tulla mitään lyhyen napanuoran takia. Puolen tunnin ponnistusvaiheen jälkeen olo oli ku maratoonin ois juossu. 

Miehen läsnäolo ja tsemppaaminen oli ihan korvaamatonta. 🖤 Aina kun tuntui siltä etten pysty enää niin mies onnistui päätä silittämällä ja kannustamalla tsemppaamaan mut ponnistamaan loppuun asti.

Tyypin mitat oli 3795g, 51cm ja py 36cm. Melkein neljä kiloa täyttä rakkautta!